#1

Minä olen Anni ja haluan kirjoittaa.
Siispä teen niin.

Pääsyy miksi aloitan tämän blogin on se, että olen paska puhumaan ja ihan hyvä kirjoittamaan. Päässäni liikkuu päivittäin kaikenlaista, mitä en sano ääneen saati sitten kirjoita ylös, minkä ansiosta unohdan sen alta aikayksikön. Siksipä blogi.
 Koska teen tämän lähinnä itseni takia ja tulen todennäköisesti katkerasti häpeämään puolen vuoden päästä kaikkea mitä olen tänne kirjannut, en aio harrastaa itsesensuuria. Joten filtteröimätöntä tajunnanvirtaa luvassa, ou jee.
 Tämän blogin päämääränä on siis auttaa minua saamaan ajatuksiani pihalle ja harjoittamaan kirjoittajantaitojani. Nothing more, nothing less.
(saatan kyllä silloin tällöin jakaa musiikkia koska musiikki on kivaa)

Nyt kun päästiin alkuun, voin yhtä hyvin kertoa itsestäni pari asiaa.

Olen siis taidealan opiskelija, 20-vuotias, potentiaalinen yhteiskunnan rotta tai vaihtoehtoisesti tuleva kuvataiteilija ja konseptiartisti. Pidän myös valtavasti ambient- ja indiemusasta sekä ulkoilmasta. Siis ihan oikeasti Ulkoilmasta. Oli se sitten kaupungin kävelykatu tai metsäpolku. Aistikokemus miellyttää paikasta riippumatta.

-

 Viimevuoden lopulla saatuani uusia ystäviä aloin tehdä asioita jotka tekevät minut todella onnelliseksi. Ne eivät ole oikeasti mitään isoja juttuja, mutta niiden tekeminen oli yllättävän hankalaa ilman että itsekritiikki ja häpeä iskivät liiaksi päälle. Tällaisia asioita olivat:

- Fanitaide. Rakastan tehdä fanitaidetta yli kaiken, mutta yleensä olen lopettanut sen tietyssä vaiheessa, koska "nyt riittää". Olen joka kerta alkanut pelätä että teen sitä liikaa suhteessa originaalitaiteeseen, mutta olen vihdoin saanut iskostettua aivoihini ettei originaalitaide oikeasti ole fanitaidetta arvokkaampaa tai kehittävämpää. Se ei ole "noloa". Itsensä rajoittaminen tuollaisissa jutuissa ei johda mihinkään. Tuloksena olen huomannut, että fanitaide on jopa inspiroinut minua soveltamaan siihen liittyviä teemoja originaalitaiteeseen.
  Tähän liittyy myös häpeä omia OC-inserttejäni kohtaan, mitä vastaan aloin taistelemaan alkamalla kirjoittamaan fanficciä aihetta kohtaan. Ficissä on nyt jo kahdeksan lukua, ja olen tyytyväinen. Se ei ole kovin hyvä, koska kirjoitan englanniksi ja se on eka ficcini ikinä, mutta onneksi noilla seikoilla ei ole väliä. Teen sen koska haluan ja se tekee minut iloiseksi. Muita syitä ei tarvita.

- Hyräily ja laulaminen. Inho omaa ääntäni kohtaan on nakertanut itsetuntoani jo monia vuosia, mutta silti huomaan laulavani miltei päivittäin itsekseni. Se on tosi mukavaa. Suihkussa en silti laula. Kämppikseni hoitaa sen puolen. Huomaan hyräileväni eniten silloin kun olen onnellinen, joten se ei voi olla paha juttu, eihän?

- Kommentointi netissä muiden ihmisten jakamaan sisältöön. En ennen uskaltanut tehdä tätä, koska tunsin itseni todella tyhmäksi ja ärsyttäväksi. "He varmaan saavat tarpeeksi fanipostia muutenkin". Äh. Mikään ei ole sen parempaa kun voi tehdä toisen ihmisen iloiseksi omilla sanoillaan. Hekin ovat loppujen lopuksi vain ihmisiä. Tajusin tämän saadessani itse paljon positiivisia kommentteja taiteeseeni. Positiivisia kommentteja ei voi koskaan olla liikaa. En minä ole rasittava kehuessani jonkun työtä.

Tiedän, nämä jutut ovat pieniä, mutta niillä on iso vaikutus. Jokaisen tulisi tehdä tällaisia pikkujuttuja, sillä ne kohottavat mielialaa ja jokaisen olisi hyvä pyrkiä tuntemaan olonsa mielekkääksi oman mielensä ja kehonsa sisässä. Se tekee elämästä huomattavasti mukavampaa.

Tälläkin hetkellä olen opiskelija-asunnon kolmoskerroksen keittiössä passiivisesti katsomassa Indiana Jones- leffaa ystävieni kanssa. Kuuntelen soundcloudista Mowgaita, jota yksi Tumblr-mutualeistani suositteli minulla tänään. Olen läsnä ja onnellinen.

 Jaloilla on tosin vähän kylmä.