#5

Lauantaiyönä kävelimme Jyväskylän yössä hyvän ystäväni kanssa. Olimme kummatkin kovassa humalassa ja ystäväni kertoi minulle itku kurkussa kuinka onnellinen oli että en ollut vihainen siitä, että hän poltti ketjuun ollessaan kännissä. Hän oikeasti pelkäsi reaktiotani hänen kännipolttoonsa.
Se tuntui ihan uskomattomalta, koska siinä hetkessä vedin itsekin hajahenkosia hänen savukkeestaan, enkä tuntenut koko ihmistä kohtaan mitään muuta kuin suunnatonta myötätuntoa. Mutta sitten ymmärsin että se, kuinka harvoin nykyisin näen häntä suhteessa siihen kuinka paljon olen muuttanut elämänasennettani viimeisen vuoden aikana selittää hänen pelkonsa täysin.

Olin todella erilainen ihminen lukiovuosinani, jolloin olimme vielä samassa koulussa. Muiden ihmisten päihteidenkäyttö ja ylenmääräinen kiroilu ahdistivat minua, minkä kautta tuomitsin helposti jokaisen joka harrasti viimeksimainittuja suurissa määrin. Olin muutenkin ihan helvetin tiukkapipoinen tyyppi silloin. Melkein hävettää. Mutta vain melkein.
 Pelkoni kaikkea tuota kohtaan johtui siitä, etten tiennyt noista asioista paskan vertaa. Olin ehdollistunut yläasteella niin vahvasti siihen, että pahimmat kiusaajani harrastivat "paheellista elämäntyyliä", minkä takia pelkäsin samalla myös kaikkea heihin liittyvää. Se, että pyörin myös noina aikoina ääriuskovaisissa piireissä ei auttanut asiaa lainkaan.

Opistolle päästessäni kohtasin paljon uusia ja mielenkiintoisia ihmisiä jotka edustivat kaikenlaisia eri elämäntyylejä. Ällistyin itsekin kuinka pikkuhiljaa huomasin hyväksyväni heidät kaikki ja kielteinen asenteeni murentui silmissä. Pelkoni muuttui uteliaisuudeksi. Opin, että se miten ihminen elää ja esittää itsensä ei välttämättä heijasta hänen arvojaan ja "hyvyyttään" ihmisenä. Ihan vaan koska ihmiset ovat oikeasti tosi monimutkaisia olentoja ja käyttäytyvät ristiriitaisesti syystä tai toisesta. En tiedä, miksi minun oli niin vaikeaa ymmärtää tämä jo aiemmin, mutta tässä hetkessä haluan olla vain iloinen että niin kävi. Minua inhottaa ajatuskin siitä, että parhaiden ystävieni pitäisi peittää osia itsestään vastentahtoisesti kapeakatseisuuteni takia.

Mutta joo, voittoa kohti mennään.

Olen viime viikkoina pitänyt itsestäni aika surkeaa huolta, joten tulen pitämään taukoa alkoholista ja yrittän urheilla enemmän. Ryyppäämistä lukuunottamatta tein lauantaina monta juttua, joista voin olla ylpeä. Pieniä, mutta valtavan merkityksellisiä asioita. En nyt ala kertoa niistä tämän tarkemmin, koska ne ovat erittäin henkilökohtaisia, mutta voin myöntää ajaneeni sunnuntaina leveä hymy huulillani koska olin saanut ne tehtyä. On tärkeää olla välillä ylpeä itsestään.

Ps. Tästä näyttää nyt vahvasti tulleen itsetutkiskelublogi mutta jaa okei

#4

Jos nyt puhutaan inspiroivista ihmisitä, niin tämä herra tässä kipuaa listallani kärkisijoille. Speedoissa koikkelehtiva, laiha, parrakas jannu levittää rakkauden ja itsearvostuksen sanomaa jenkkilän kaduilla kuin moderni Jeesus konsanaan. Koen jostain syystä outoa mielihyvää tietäen, että tuolla jossain on joku joka tekee kaiken sen, mitä itselläni ei olisi rohkeutta tehdä. Mutta askel kerrallaan. Kuka tietää jos tätä vauhtia hippeytymiseni eskaloituukin toden teolla ja olenkin jo parin vuoden päässä tekemässä samaa jossain Helsingin Kampissa. Nähtäväksi jää.

 Sen sijaan aion panostaa yhä enemmän ihmisten rohkaisuun muilla tavoilla. Mitä enemmän oma suosioni kasvaa tuolla Tumblrin ja DeviantArtin ihmeellisessä taideverkostossa, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan saamaani palautetta ja vuorovaikutusta follaajieni kanssa. Eilen täytin 20 (kyllä, ikäni biossani on ollut tähän asti silkka kurja valhe, hohoho) ja onnittelujen määrä varsinkin DeviantArtissa yllätti minut täysin. Pari aktiivista kouhaitani tarjoutuivat jopa tekemään minulle taidetta lahjaksi!! Siis taidetta!! Ihan vaan koska he pitävät minua hienona tyyppinä vaikka eivät oikeasti edes tunne minua! Tulee väkisinkin ihan häkeltynyt fiilis kun joku pitää minua, kirjaimellista liikkuvaa perunaa coolina ihmisenä. Sellaisena jota katsoa ylöspäin. Ihan uskomatonta. Mutta se on yksi niistä jutuista joka saa hymyn nousemaan huulilleni päivästä toiseen kun iltaisin istun alas ja selaan läpi kaikki uudet kommentit. 

 Tämä mielessä olen siis alkanut aktiivisemmin kehua myös kommentoida muiden tekemisiä ja taidetta positiivisessa mielessä. Ihan vaan koska tiedän miten mukavalta se tuntuu itsestä ja koska taide oN HYVÄÄ mmMMMMMMMMmmm

   Kehtaan nyt neuvoa teitäkin tässä: Jos tykkäätte jostakin, sanokaa se mielellään ääneen. Hyvien vibojen levittäminen on aina win-win.

#3

Jokainen varmaan ymmärtää, mitä tarkoitan kun puhun siitä kun on ystäviä ja ystäviä.
Ystävien kanssa hengataan, käydään leffoissa, jauhetaan paskaa ja nauretaan paljon. Ystävien kanssa puhutaan ihmissuhdeongelmista ja yksityiselämästä ylipäätäänkin ja se auttaa meitä lähentymään entisestään.

 Ystävien kanssa tehdään kaikkea tätä, mutta niin paljon muutakin. Ystävien kanssa voi olla hiljaa ja heille voi kertoa oudoimmat ja typerimmätkin jutut. Kaikki se jäljelle jäävä mitä ystäville ei voisi kertoa. Ystävien kanssa murtaudutaan hylättyihin rakennuksiin, juostaan kaupungin asuinalueiden leikkikentillä kahdelta yöllä ja piirrellään kirkkoveneitä hiekkalaatikoihin rumasti nauraen. Niiden kanssa poltetaan pilveä ja keitetään pirtua koulun vaatelokerossa. Niiden kanssa tehdään ihan kaikkea. Kaikkea koska ketään ei kiinnosta. Ne on sellaisia ihmisiä joita ei muisteta ystävänpäivänä koska rehellisesti ottaen ketään teistä ei kiinnosta ystävänpäivä pätkän vertaa, joten paineita ei ole.
 Olette vaan kaikki yhdessä niin god tier tasolla ystävyydessä ettei kulttuurisella hapatuksella ole teihin enää minkäänlaista vaikutusta.
 Olen vähän liiankin tietoinen siitä, kuinka tämä blogipostaus tulee huonoimpaan mahdolliseen aikaan teidän rakkaiden lukijoiden kannalta. Ei enää minkäänlaista mahdollisuutta näyttää vakavalta, ystäviä arvostavalta postaukselta koska se helvetin ystävänpäivä on huomenna. Tämän postauksen merkitys vajoaa muiden satojen ystävänpäiväpostausten kanssa kuin Joukahainen suohon puhtaasti ajankohdan takia.
 Mutta onko tämä vakavasti otettava blogi? Vastaus on ei. Siitä syystä voinkin kääriytyä yhä turvallisemmin omaan nihilismiini ja postata tämän juurikin nyt, välittämättä siitä mitä joku muu saattaisi ajatella.

 Haha, menipä diipiksi.

Joka tapauksessa, oikea syy miksi kirjoitan tätä on se, että tulin ajatelleeksi tätä asiaa viime yönä käydessäni yökävelyllä ystävän kanssa. Puhelimen valossa kävelimme metsäpolkuja, kaupungin valosaasteen värjätessä taivaan sairaanloisella oranssilla hehkullaan. Näytin hänelle ne paikat joihin syksyllä pakenin omaa ahdistustani. Kerroin  hänelle, kuinka olin makoillut rikkinäisellä sillalla ja tuijottanut peilityyntä järveä, ihaillen kaikkea mikä oli kaunista.
 Ja hän arvosti sitä.

Tai no, en tiedä koska en ole ajatustenlukija, mutta tällaiset vibat hänestä sain ja se on enemmän kuin tarpeeksi.

Ps. Te kaikki joille nyt jäi paha mieli siitä, ettei teillä ole näitä niin sanottuja ystäviä joita tässä olen kovasti ylistänyt; Se on tosi OK. Kaikki eivät tykkää tai tarvitse tällaista. Itse rakastan outoa shittiä joten arvostan ihmisiä jotka tuntevat samoin. Simple as that.

#2

Hahaa. aloitus kuvalla ja biisillä. 

Kuva kertoo päivän tapahtumista joiden myötä hajotin ranteeni ja sain rakon peukalooni. Ah, puupiirros. Tuo varsin fyysinen ja monivaiheinen taiteen tekniikka jota tulemme käymään läpi seuraavat kaksi viikkoa. Ei siinä, fyysinen tekeminen on mahtavaa. Mieli lepää kun tietää tekevänsä kunnolla töitä jonkin eteen. 

 Tuo kuva jota parhaillani työstän on memento mori. Tämän hienon sanan opin kun jouduin googlettamaan sen erään taiteilijaystäväni kuvailtua erästä tauluani kyseisellä sanalla.

Memento mori (suom. muista kuolevaisuutesi tai muista kuolevasi) on usein käytetty latinankielinen sanonta ja taiteessa yleinen aihepiiri eli teema. Kertomusten mukaan se on peräisin Rooman valtakunnasta, jossa orja kuiskasi lausetta voittoisan sotapäällikön korvaan hänen voittokulkueessaan eli triumfikulkueessaan. Pidempi muoto lauseesta on ”memento te mortalem esse” eli ”muista olevasi kuolevainen”.

- wikipedia

 Olen varsin imarreltu, että vaikutan hänen mielestään sellaiselta ihmiseltä joka tuntee alan fraasit. Oikeasti olen vain tietämätön plebeiji mitä taiteeseen tulee. Osaan homman mutten tiedä taidehistoriasta mitään (mutta shhhhh, se on salaisuus). Hymyilen vain ja nyökyttelen, kun samaan aikaan silmistäni paistaa silkka kauhu: "voi vittu tämäkin pitäisi tietää". Maalasin luurangon koska luurangot on eeppisiä ja nyt joudun miettimään esikristillisiä taideteemoja ja elämän katoavaisuutta.  Taas yksi syy panostaa kunnolla tulevaan yhteishakuun että saan osakseni sitä kauan kaivattua sivistystä ja voin välttää itseni nolaamisen! Kyl-lä!

ja Heikki jos luet tätä niin pahoitteluni.

Taidealalla on loppujen lopuksi tosi mukavaa. Saan tehdä sitä mitä rakastan mukavien ihmisten seurassa. Monet varmaan ajattelevat tässä kohtaa että varmaan muuttuu ääni kellossa kun valmistun työttömäksi ja päädyn lopulta suunnittelemaan fontteja jonnekin kämäiseen mainostoimistoon. Voi ollakin, mutta on myös mahdollisuus että pääsen tekemään jotain mistä todella tykkään. Minun ei tarvitse lukea pääsykokeisiin tai...no ei tarvitse lukea pääsykokeisiin. Riittää vaan että todistan tyypeille että olen tarpeeksi hyvä ja pääsen toivon mukaan neljäksi vuodeksi taiteilemaan. 

 Sukulaiset tykkäävät aina muistuttaa kuinka en tule ansaitsemaan tällä alalla ja vaikka olisinkin tosi hyvä, minut tultaisi muistamaan vasta kuolemani jälkeen. Mutta kaikki tuo on oikeastaan ihan ok. Jos saan tehdä mielekkäitä asioita kuten juoda kaljaa ja tehdä taidetta. Se, olenko hyödyllinen yhteiskunnalle ei korreloi arvoani ihmisenä. 

Joten jos joskus valitan siitä, kuinka taiteilijana on muka paskaa, saatte luvan huomaavaisesti kehoittaa minua vetämään pääni ulos ahteristani ja pysymään positiivisena.

Nyt voisin yrittää kirjoittaa hieman sitä huonohkoa ficciäni niin päivän hommat on pulkassa.

#1

Minä olen Anni ja haluan kirjoittaa.
Siispä teen niin.

Pääsyy miksi aloitan tämän blogin on se, että olen paska puhumaan ja ihan hyvä kirjoittamaan. Päässäni liikkuu päivittäin kaikenlaista, mitä en sano ääneen saati sitten kirjoita ylös, minkä ansiosta unohdan sen alta aikayksikön. Siksipä blogi.
 Koska teen tämän lähinnä itseni takia ja tulen todennäköisesti katkerasti häpeämään puolen vuoden päästä kaikkea mitä olen tänne kirjannut, en aio harrastaa itsesensuuria. Joten filtteröimätöntä tajunnanvirtaa luvassa, ou jee.
 Tämän blogin päämääränä on siis auttaa minua saamaan ajatuksiani pihalle ja harjoittamaan kirjoittajantaitojani. Nothing more, nothing less.
(saatan kyllä silloin tällöin jakaa musiikkia koska musiikki on kivaa)

Nyt kun päästiin alkuun, voin yhtä hyvin kertoa itsestäni pari asiaa.

Olen siis taidealan opiskelija, 20-vuotias, potentiaalinen yhteiskunnan rotta tai vaihtoehtoisesti tuleva kuvataiteilija ja konseptiartisti. Pidän myös valtavasti ambient- ja indiemusasta sekä ulkoilmasta. Siis ihan oikeasti Ulkoilmasta. Oli se sitten kaupungin kävelykatu tai metsäpolku. Aistikokemus miellyttää paikasta riippumatta.

-

 Viimevuoden lopulla saatuani uusia ystäviä aloin tehdä asioita jotka tekevät minut todella onnelliseksi. Ne eivät ole oikeasti mitään isoja juttuja, mutta niiden tekeminen oli yllättävän hankalaa ilman että itsekritiikki ja häpeä iskivät liiaksi päälle. Tällaisia asioita olivat:

- Fanitaide. Rakastan tehdä fanitaidetta yli kaiken, mutta yleensä olen lopettanut sen tietyssä vaiheessa, koska "nyt riittää". Olen joka kerta alkanut pelätä että teen sitä liikaa suhteessa originaalitaiteeseen, mutta olen vihdoin saanut iskostettua aivoihini ettei originaalitaide oikeasti ole fanitaidetta arvokkaampaa tai kehittävämpää. Se ei ole "noloa". Itsensä rajoittaminen tuollaisissa jutuissa ei johda mihinkään. Tuloksena olen huomannut, että fanitaide on jopa inspiroinut minua soveltamaan siihen liittyviä teemoja originaalitaiteeseen.
  Tähän liittyy myös häpeä omia OC-inserttejäni kohtaan, mitä vastaan aloin taistelemaan alkamalla kirjoittamaan fanficciä aihetta kohtaan. Ficissä on nyt jo kahdeksan lukua, ja olen tyytyväinen. Se ei ole kovin hyvä, koska kirjoitan englanniksi ja se on eka ficcini ikinä, mutta onneksi noilla seikoilla ei ole väliä. Teen sen koska haluan ja se tekee minut iloiseksi. Muita syitä ei tarvita.

- Hyräily ja laulaminen. Inho omaa ääntäni kohtaan on nakertanut itsetuntoani jo monia vuosia, mutta silti huomaan laulavani miltei päivittäin itsekseni. Se on tosi mukavaa. Suihkussa en silti laula. Kämppikseni hoitaa sen puolen. Huomaan hyräileväni eniten silloin kun olen onnellinen, joten se ei voi olla paha juttu, eihän?

- Kommentointi netissä muiden ihmisten jakamaan sisältöön. En ennen uskaltanut tehdä tätä, koska tunsin itseni todella tyhmäksi ja ärsyttäväksi. "He varmaan saavat tarpeeksi fanipostia muutenkin". Äh. Mikään ei ole sen parempaa kun voi tehdä toisen ihmisen iloiseksi omilla sanoillaan. Hekin ovat loppujen lopuksi vain ihmisiä. Tajusin tämän saadessani itse paljon positiivisia kommentteja taiteeseeni. Positiivisia kommentteja ei voi koskaan olla liikaa. En minä ole rasittava kehuessani jonkun työtä.

Tiedän, nämä jutut ovat pieniä, mutta niillä on iso vaikutus. Jokaisen tulisi tehdä tällaisia pikkujuttuja, sillä ne kohottavat mielialaa ja jokaisen olisi hyvä pyrkiä tuntemaan olonsa mielekkääksi oman mielensä ja kehonsa sisässä. Se tekee elämästä huomattavasti mukavampaa.

Tälläkin hetkellä olen opiskelija-asunnon kolmoskerroksen keittiössä passiivisesti katsomassa Indiana Jones- leffaa ystävieni kanssa. Kuuntelen soundcloudista Mowgaita, jota yksi Tumblr-mutualeistani suositteli minulla tänään. Olen läsnä ja onnellinen.

 Jaloilla on tosin vähän kylmä.