Minullahan on siis kaksi kämppistä.
Kämppis #1 asui solussa jo ennen kuin muutin. Kun näin hänet ensi kerran, yritin kehittää small talkia ja ystävystyä, mutta kyseinen ihminen vastasi minulle yhdellä sanalla ja sulkeutui huoneeseensa. Vaikka hän "asuu" täällä, häntä ei juurikaan näe kuin vilaukselta enintään kerran viikossa, ja voin laskea vaihtamamme sanat viimeisen kuukauden aikana yhden käden sormilla. Hän myös kävelee sisällä kengät jalassa ja se ärsyttää minua.
Kämppis #2 on mukavampi tapaus. Hän muutti tänne pari vikkoa jälkeeni ja halusin aloittaa tämän kämppissuhteen paremmalla onnella, joten aloitin ystävällisen keskustelun ja autoin häntä muuttokuorman purkamisessa. Siihen se sitten jäikin. Hän asuu täällä siinä missä minäkin, mutta poistuu huoneestaan vain hakemaan ruokaa ja käymään vessassa. Mukava tyyppi, mutta molemminpuolisen introverttiyden ja sosiaalisen ahdistuneisuuden takia emme ole päässeet "hyvänpäiväntutuista" pidemmälle.
Suurimmaksi osaksi asuminen täällä tuntuu samalta kuin asuisin yksin, paitsi kämpässä on kaksi huonetta joihin en voi mennä ja keittiön alueelle ilmaantuu likaa ja tiskejä joita en itse ole tuottanut. Kaiken lisäksi olen meistä kolmesta ilmeisesti ainoa jota kiinnostaa yhteisten tilojen siisteys ja viihtyisyys, joten minulla on ollut tapana siivota paikat aina kun törkyisyys ylittää tietyn asteen. Tiedän varsin hyvin että vastuun pitäisi olla tasaisesti kaikilla asukkailla, mutta olen liian ahdistunut ilmaisemaan asiaa Kämppis Kakkoselle.
Yksiön haluan kahdesta syystä:
- kukaan muu siellä ei sotkisi kuin minä
- saisin itse sisustaa ja oleilla, ilman että tarvitsee stressata muiden mielipiteistä.
tällä tukimäärällä en tulisi kuitenkaan toimeen jos pääsisin yksiöön. Jos satun saamaan ensikesällä töitä, asia toivon mukaan muuttuu.
Onneksi kaksi kummituskämppistä eivät ole ainoat ihmiset elämässäni
Olen saanut haalittua ympärilleni mukavan pikku taiteilijaporukan, jonka kanssa olemme pitäneet jo useita illanistujaisia ja klikkiytyneet mukavasti. Mikä minua kuitenkin kaivelee välillä on tietoisuus siitä että kukaan heistä ei ole vielä niin läheinen että haluaisi viettää kanssani vapaa-aikaa porukan ulkopuolella. Tiedän että tämä on ihan normaalia ja yleistä vain kuukauden vanhoilla kaverisuhteille, mutta kaipaan todella sitä läheisyyttä mitä kotipuolen ystäväporukka ja paras kaverini pystyvät minulle tarjoamaan. Viestittelen bestikseni kanssa päivittäin, mikään ei korvaa kasvokkain keskustelua. Varsinkin viikonloppuisin tunnen itseni valehtelematta toivottoman yksinäiseksi.
Mitä enemmän aikaa kuluu yläasteen jättämistä haavoista, sitä ekstrovertimmäksi olen huomannut tulevani. Ujous ja yksin viihtyminen eivät luultavasti ole koskaan olleet luonnollinen osa persoonaani, vaikka olenkin kauan luullut niin. Ne olivat yksinkertaisesti defenssi, johon turvauduin suojautuakseni teini-iän koettelemuksilta. Vaikka en sitä osaakkaan yleensä ilmaista, ihmiskontakti on minulle todella tärkeää ja haluan jakaa asioitani ja kokemuksiani muiden kanssa.
Aina kun mielentila meinaa suunnata kohti pohjamutia, pyrin harhauttamaan itseäni tekemällä taidetta ja kuuntelemalla musikkia, lukemalla kirjaa, käymällä ulkona.. useimmiten se auttaa, mutta hiipivä eksistentiaalikriisi kutittelee silti takaraivossa aina kun jään yksin vasten tahtoani. Se täytyy vain hyväksyä ja sen kanssa täytyy elää. Vaihtoehdot ovat vähissä.
Koska jokainen on loppujen lopuksi kiinnostunut enemmän itsestään kuin muista, halusin tehdä aiheesta blogipäivityksen ystävälle avautumisen sijaan. Ihmiset ovat aina ihmisiä, ja kaikki jotka lukevat tämän tekstin tekevät niin koska haluavat tietää. Suurimmalla osalla ystävistäni on omia ongelmiaan ja epävarmuuksiaan siinä määrin että en halua vaivata heitä omillani. Haluan vain pystyä puhumaan asioista niin että saan ne ulos itsestäni, kuormittamatta ketään muuta. Onneksi on blogi.
Tässä vähän mukavia biittejä päivän jatkoksi. Ehkä saan ajatukseni järjestykseen kun siivoan huoneeni.
